Surya namaskara

Syksyllä minä sallin ystäväni houkutella minut joogatunnille. Ensimmäisellä kerralla minua pelottaa niin mahdottomasti, että hengitykseni kulkee monta kierrosta liikkeen edellä ja saa koko salin pyörimään. Haparoivasta tunnista jää kuitenkin voittoisa olo, ja kuljen joogasalilla pitkälle talveen. Lepään vetoisalla lattialla tiistai- ja torstaiaamuisin, mutta tietyömaan räjähdykset kuulostavat korvissani sunnuntaikelloilta. Toisinaan minä unohdan itseni ja yhä uudelleen järkytyn, kun huomaan tuntevani paitakankaan kosketuksen vatsani iholla. Opin, että minulla on kauniit jalkaterät.

Keskitalvella koittavat yötyöt ja väsymys. Joogasali jää ja takaisin on vaikea mennä häpeän tunkiessa väliin. Lopulta kuitenkin teen päätöksen ja käyn päätökseni kanssa häpeää vastaan: ostan punaisen batiikkipaidan, tiedättehän, sellaisen, joka yllään kuka tahansa näyttää joogasalilla aivan mahdottoman pyhältä. Puen paidan ylleni ja marssin salille, vaikka vatsasta kääntää.

Makaan lattialla ja minun on kylmä. Palleani on muuttunut kiveksi, joka viilenee vedossa ja kylmettää keuhkotkin. Nousen lattialta ja venyttelen jalkojani, sillä meidän käsketään tehdä niin, yritän liikuttaa käsiä, päätä, koko yläkroppaa niin kuin käsketään, mutta minussa ei mikään liiku. Seison keskellä salia pyhäksitekevässä batiikkipaidassani, päätöksen tehneenä, seison liikkumatta aivan liian pitkään. Joudun näkyväksi.

-Sinä teet näin, katso nyt — Ei niin, näin!
- En minä nyt pysty.
-Yritä nyt edes, katso nyt, näin.
-En voi, en nyt vaan voi.

Minä käännän selkäni, käärin mattoni ja karkaan. Juoksen itkien vessaan, vessasta itkien pukuhuoneeseen, pukuhuoneesta laahustan itkien kahvilaan. Mutta kahvilassa minä mietin pukuhuonetta, jossa itkiessäni katselin paljaita jalkateriäni. Ajattelin, että ne olivat kauniit.

Because you’re worth it!

Valkoisen takin uumenissa hautuu minun mittaiseni häpeä. Helmat sohjon sävyissä, kauluksilla non-stop beige clair. Taskunpielessä viiva, paljaana kuin pieni raapama tai kenties oikea haava, kuitenkin: pornonpuna kerjää katseita puoleensa. Periksi antaneen jalanjäljet saastaisen talvikaupungin maastopuvulla.

Kotiin ennen pimeää

Kun itku on tullut, peittäkää kasvot käsiinne arvokkaasti siten että molempien käsien kämmenpuoli on sisäänpäin. Lapset itkekööt takinhiha kasvoja vasten ja mieluiten huoneen nurkassa. Itkun keskimääräinen kesto: kolme minuuttia.

Kun teatterisalin valot syttyvät ja muu yleisö räjähtää aplodeihin, minä muistelen kauhulla Julio Cortázarin antamia moitteettoman itkemisen ohjeita. Olen kyynelehtinyt muutaman minuutin sijaan jo reippaasti yli puoli tuntia, ja vaikka tiedän riisuvani itseäni vieraiden katseiden alla, en kykene päättämään itkuani mallikelpoisesti yhteen tarmokkaaseen nenänniistoon. Kansallisteatterin Willensaunassa esitettävä Kotiin ennen pimeää on vienyt voimani yhtä perusteellisesti kuin pitkä terapiaistunto. Antoisimmillaan teatteri on mielestäni juuri silloin, kun se järisyttävyydessään rinnastuu kunnon kalloonporautumissessioon - olkoonkin, että tiedän terapiateatteri-termillä usein viitatun itseriittoiseen kokeilevaan teatteriin, jota riivaa taipumus kompastella omaan erinomaiseen kikkailuunsa.

Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama Kotiin ennen pimeää on oivaltava ja tunteiden myrskyjä katsojassa nostattava kuvaus arkisen hienovaraisesta perhehelvetistä, jossa mikään ei varsinaisesti ole mennyt pieleen. Näytelmä rakentuu sarjasta episodeja, joissa perhe kokoontuu yhteiseen, saaristossa sijaitsevaan loma-asuntoonsa viettämään yhdessä milloin mitäkin perhejuhlaa. Episodit kattavat vuosikymmenen ylittävän ajanjakson, ja vuosien vieriessä perheen sisäinen voimatasapaino järkkyy toisinaan radikaalistikin. Loistavien näyttelijöiden avulla Westerberg käsittelee suomalaisperheiden paradoksaalista lähisokeuden perustragediaa: kuinka tulla näkyväksi niiden ihmisten silmissä, jotka oletusarvoisesti ovat niitä rakkaimpia? Perhearki viiltää syvältä, ja meistä kukin voi rikkoa vain sen, mikä tavalla tai toisella on omaamme.

Kansallisteatterin nettisivulla Westerberg kiteyttää hyvin viestin, joka minua näytelmässä oman elämäni kautta eniten kosketti: hän toteaa ihmisten olevan samanaikaisesti sekä omia vanhempiaan että lapsiaan. Kuinka suuressa määrin minä olen äitini ja äitini puolestaan omat vanhempansa? Näkeekö äitini minussa itsensä, vuosikymmeniä kantamansa avohaavat? Entäpä olemmeko valmiita tunnistamaan ja ennen kaikkea tunnustamaan itsessämme ne puolet, jotka muistuttavat meitä toisistamme? Westerbergin kirjoittamat hahmot oppivat tarinan edetessä armoa paitsi itseään myös läheisiään kohtaan. He kypsyvät hiljalleen ymmärtämään inhimillistä kyvyttömyyttä rakkaissaan ja miltei huomaamattaan kadottavat tarpeensa selittää kaikki puhki.

Kun teatteri-illasta on kulunut muutama päivä, tapaan äitini ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Olen varannut meille pöydän aasialaisesta ravintolasta, ja istumme kookokselta tuoksuvien jättiläiskatkarapujen ja kauden vihannesten äärellä hermostuneina kumpikin. Suupala suupalalta hermostus kuitenkin lientyy, ja kun olemme päässeet jasmiiniteehen asti, tajuan, että illasta onkin vastoin pelkojani tullut lämmin. Äitini maksaa laskun ja kyyditsee minut autollaan kotiin, ja minä esittelen hänelle ensimmäistä kertaa asuntoni, jonka olen puolisoni kanssa jakanut jo kaksi uuden elämän vuotta. Äidin lähdettyä mieleeni nousee Westerbergin näytelmässä isänsä kanssa tunnerauhan solminut poika, Kristo Salmisen kauniisti tulkitsema Peter. Onko anteeksi antamisessa sittenkin kyse vain menneiden tapahtumien hyväksymisestä osaksi omaa elämää? Ehkä. Minä uumoilen hiljaista anteeksiantoa itsessäni.

____________________________________________________________________________

(Julio Cortázarin itkemisohjeet löytyvät kokonaisuudessaan teoksesta Tarinoita kronoopeista ja faameista, s. 11, Loki-Kirjat 2001.)

Sukupuolitestausta

Tähden innoittamana päätin testata sukupuoleni Transtukipisteen veikeällä sukupuolitestillä. Olen tehnyt testin muutamia kertoja aiemminkin, mutta kertaushan on tunnetusti kaikkien kliseiden äiti. Kas näin:

Vaihtoehdoista nainen, mies, androgyyni ja sukupuolineutraali,

SINÄ OLET ANDROGYYNI

Kuvauksesi Sinussa on paljon sekä feminiinistä naista että maskuliinista miestä - vielä enemmän naista kuin miestä. Sinulla on hyvin paljon naisellisia persoonallisuuden piirteitä ja toiminnan tyylejä, mutta sinussa on myös paljon miehekkyyttä. Olet sukupuolisesti melko harmoninen. Vaikka naisellisuutesi hiukan hallitsee, niin mieheytesi ja naiseutesi ovat kuitenkin aika tasapainossa keskenään. Olet sukupuolishoppailija! Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon, sukupuoliroolit ja odotukset - kriittisestikin. Et välitä näihin odotuksiin vastaamisesta, vaan teet mitä haluat ja käyttäydyt sukupuolivapaasti. Olet sukupuolen suhteen itsevarma. Sinusta on luontevaa toteuttaa itseäsi sekä miehisten ja naisellisten puoliesi kautta. Haluatkin toteuttaa itseäsi sukupuolisesti, koska sinua kiinnostaa ja innostaa sukupuolisuus, itsessäsi ja toisissa. Olet hyvin sukupuolinen, sukupuolisempi kuin ihmiset yleensä - sukupuolesta innostunut sukupuolikokeilija ja seikkailija. Viihdyt sukupuolessasi - niissä kaikissa. Sinua kiinnostaa ja innostaa sukupuolisuus, itsessäsi ja toisissa ihmisissä. Voit olla jopa sukupuolimaaninen tai yliherkistynyt sukupuolelle.

Tuloksesi on merkitty ruudukossa tällä värillä. Naisellisuuspisteesi: 16 Miehekkyyspisteesi: 6 Mies Androgyyni Sukupuolineutraali Nainen

Jakauma, kun juridinen sukupuoli on nainen

Mies Androgyyni

Sukupuolineutraali Nainen

Jakauma, kun juridinen sukupuoli on mies

Mies Androgyyni

Sukupuolineutraali Nainen

 

Testi on leikkimielinen ja perustuu väkevästi kärjistettyihin sukupuolistereotypioihin, mutta perin mielenkiintoista mietiskeltävää testi joka tapauksessa antaa. Ajatusten herättämisen olettaisinkin olevan testin varsinainen tarkoitus. Onko nainen yhtä kuin feminiininen nainen ja mies yhtä kuin maskuliininen mies? Mitä on naismaskuliinisuus, ja millä nimillä kutsutaan feminiinisenä näyttäytyvää miestä? Kuinka paljon sukupuolten rajoja voi venyttää ennen kuin törmää etuliitteeseen trans - mihin mahtaakaan paikantua raja, missä sijaitsee siirtymä?

Ensimmäinen retki

Kun olin lapsi, oli oma sukupuoleni minulle itsestäänselvyys. Ihmiset, joiden keskellä elin, olivat löytäneet minun sukupuoleni puolestani, ja siinä missä Jeesuksen vetten päällä ottamat askeleet olivat tuolloin minulle kovaa faktaa, olin minä itse itselleni tyttö. Kotosalla ollessani istuin tyytyväisenä nukkevuoreni keskellä, ja naapuruston tyttöjen pyydettyä minua kanssaan ulos me hypimme narua pinkkien ja violettien prinsessaprinttipaitojen helmat hulmuten. Kun olin lapsi, sukupuolessani ei ollut ongelmakohtia, eikä minulla ollut mitään syytä miettiä sukupuoltani nukkeleikkejä pidemmälle. Sukupuolinen suo alkoi upottaa jalkojeni alla vasta siinä vaiheessa, kun minun olisi ikäni puolesta pitänyt etääntyä tyttöydestä ja etsiä sisäänpääsy siihen huojuvaan kategoriseen taloon, jota naiseudeksi mainitaan.

Rohkenen väittää, että siinä maailmassa (jonka ulkopuolelle asettuvasta toisesta maailmasta elättelen edelleen toiveita, vaikka tunnustankin toiveitteni täyttymisen suuremmassa mittakaavassa mahdottomaksi), jossa seksuaalisuus ja sukupuoli kierretään surutta toistensa ympärille, eivät tytöt ja naiset suinkaan edusta samaa sukupuolta. Olen elänyt lapsuuteni äärimmäisen epävarman äidin huoneessa. Minun äitini rakensi itsensä miestensä varaan: hän muutti niin puoluekantaansa kuin lemmikkieläinpreferenssiään yhden poikaystävän vaihtuessa toiseksi, eikä kodissamme ollut ainoatakaan soppea, joka olisi ollut edes likimain turvassa äitini onton egon muutosvallalta. Hänellä oli hyvin vähän ystäviä, sillä suhteet miehiin olivat poikkeuksetta seksuaalisia, ja naisia hän ei taas voinut sietää. Jokainen nainen oli kilpailija, uhka äidin koko olemassaololle. Tytöt eivät tällaista uhkaa kuitenkaan muodostaneet. Tytöt olivat äidilleni nainen miinus seksuaalisuus; he olivat aseettomia ja sellaisina suloisen vaarattomia. Äitini hauras, ulkokohtainen naiseus salli minun olla tyttö, mutta lupaa koetella naiseuden piikkilanka-aidan takalukittuja portteja minulle ei enää voitu myöntää. Minun mahdollisesta naiseudestani tuli äidilleni olemassaolon uhka, ja minulle itselleni siitä tuli yö, jolla oli kyky ja valta riistää minulta unelma äidinrakkaudesta, mielikuva absoluuttisesta turvasta. Todellisen valinnanmahdollisuuden puuttuessa muovasin lapsuusvuosieni tyytyväisestä tytöstä antinaisen alun, joka piiloutui paksujen vaatekerrosten keskelle, jotka laahasivat lattioita säkkimäisinä ja sysimustina kuin Hämeen talviyöt. Antinaisen alku pelkäsi kuollakseen, että joku (joku mies!) yrittäisi lähestyä häntä sillä ääneenlausumattomalla tavalla, rajasi silmänsä tulenpunaisella ja hieroi hikoavia kämmeniään tyytyväisyydestä yhteen aina silloin, kun hänen kommentoitiin näyttävän pelottavalta. Käsitykseni naiseudesta oli pitkälti yli parikymppiseksi asti hirvittävän kapea. Minun mielessäni naiseus määrittyi aina miehen kautta ja suhteessa mieheen, eikä sukupuolta ja seksuaalisuutta ollut mahdollista erottaa toisistaan. Minä sallin itseni ihastua vain naisiin enkä uskaltanut rakentaa ystävyyttä ainoankaan miehen kanssa, sillä Tiesin, että miehet olettaisivat minut aina naiseksi ja naisten ja miesten väliset suhteet aina seksuaalisiksi. Naiseus oli kokonaisvaltainen merkitsijä, stigma, joka söi merkityn elävältä. Antinaiseus puolestaan oli minulle mitä turvallisin vankila.

Onko oman sukupuolen löytämisen oltava lineaarisesti etenevä prosessi, jolla on jokin lopullinen päämäärä ja nimetty, onnellinen loppu? Minulle sukupuoleni (uudelleen-) löytäminen on ollut pikemminkin sekalainen sarja nopeita oivalluksen hetkiä, jotka ovat opettaneet minulle, ettei minun kenties sittenkään tarvitse taistella naiseutta vastaan sen enempää kuin lahjoittaa sille sielupoloanikaan. Se, että sallin itseäni kutsuttavan naiseksi, ei tarkoita väistämättä sitä, että minun olisi hyväksyttävä yritykset selittää minut tuon kategorian kautta tyhjiin. Biologisesta näkökulmasta myönnän kiistatta olevani Homo sapiens sapiens -lajia edustava naaras, mutta vaikka tällä biologisella faktalla on varmasti omat vaikutuksensa myös siihen, kuka olen, ei faktan kantama informatiivinen arvo liene silti lähelläkään kokonaisia totuuksia. Sukupuoli on minulle identiteettikysymys, ja se, millaisia nimiä sallin itselleni annettavan, ei välttämättä kerro kokonaisuudesta paljoakaan. Lapsuuteni tyytyväinen tyttö muuntui antinaisen aluksi, ja antinaisen alusta puolestaan etsiydyin ulos minä, joka voin nimetä itseni tytöksi tai naiseksi, niin halutessani jopa mieheksi tai pojaksi. Minä olen queer tai kenties en ole mitään, mutta neutri, neutri minä en tahdo olla.

Mihin ihmeeseen sitten haihtui oman mahdollisen naiseuden pelkoni? Kliseistä tai ei, olen löytänyt omaa sukupuoltani uudelleen rakkauden ja parisuhteen myötä. Minun mieheni, joka ei ole kutsunut itseään mieheksi alusta asti, ei oleta ympärilleni naiseuden piikkilanka-aitaa. Sukupuoli ei ole kodissamme itsestäänselvyys vaan liikkuva ja neuvoteltavissa; kategoriat kertovat kaikenlaista mutteivät missään nimessä kaikkea. Tässä yhteisessä huoneessamme minun on ollut mahdollista tunnustella myös niitä aikaisemmin kiellettyjä, takalukittuja portteja. Olen löytänyt rohkeutta kurkkia aitojen taakse, ja kangaskerros ympärilläni on keventynyt. Musta on saanut rinnalleen punaisen ja violetin, vähitellen jopa valkoisen.