Kotiin ennen pimeää
helmikuu 8, 2007
Kun itku on tullut, peittäkää kasvot käsiinne arvokkaasti siten että molempien käsien kämmenpuoli on sisäänpäin. Lapset itkekööt takinhiha kasvoja vasten ja mieluiten huoneen nurkassa. Itkun keskimääräinen kesto: kolme minuuttia.
Kun teatterisalin valot syttyvät ja muu yleisö räjähtää aplodeihin, minä muistelen kauhulla Julio Cortázarin antamia moitteettoman itkemisen ohjeita. Olen kyynelehtinyt muutaman minuutin sijaan jo reippaasti yli puoli tuntia, ja vaikka tiedän riisuvani itseäni vieraiden katseiden alla, en kykene päättämään itkuani mallikelpoisesti yhteen tarmokkaaseen nenänniistoon. Kansallisteatterin Willensaunassa esitettävä Kotiin ennen pimeää on vienyt voimani yhtä perusteellisesti kuin pitkä terapiaistunto. Antoisimmillaan teatteri on mielestäni juuri silloin, kun se järisyttävyydessään rinnastuu kunnon kalloonporautumissessioon - olkoonkin, että tiedän terapiateatteri-termillä usein viitatun itseriittoiseen kokeilevaan teatteriin, jota riivaa taipumus kompastella omaan erinomaiseen kikkailuunsa.
Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama Kotiin ennen pimeää on oivaltava ja tunteiden myrskyjä katsojassa nostattava kuvaus arkisen hienovaraisesta perhehelvetistä, jossa mikään ei varsinaisesti ole mennyt pieleen. Näytelmä rakentuu sarjasta episodeja, joissa perhe kokoontuu yhteiseen, saaristossa sijaitsevaan loma-asuntoonsa viettämään yhdessä milloin mitäkin perhejuhlaa. Episodit kattavat vuosikymmenen ylittävän ajanjakson, ja vuosien vieriessä perheen sisäinen voimatasapaino järkkyy toisinaan radikaalistikin. Loistavien näyttelijöiden avulla Westerberg käsittelee suomalaisperheiden paradoksaalista lähisokeuden perustragediaa: kuinka tulla näkyväksi niiden ihmisten silmissä, jotka oletusarvoisesti ovat niitä rakkaimpia? Perhearki viiltää syvältä, ja meistä kukin voi rikkoa vain sen, mikä tavalla tai toisella on omaamme.
Kansallisteatterin nettisivulla Westerberg kiteyttää hyvin viestin, joka minua näytelmässä oman elämäni kautta eniten kosketti: hän toteaa ihmisten olevan samanaikaisesti sekä omia vanhempiaan että lapsiaan. Kuinka suuressa määrin minä olen äitini ja äitini puolestaan omat vanhempansa? Näkeekö äitini minussa itsensä, vuosikymmeniä kantamansa avohaavat? Entäpä olemmeko valmiita tunnistamaan ja ennen kaikkea tunnustamaan itsessämme ne puolet, jotka muistuttavat meitä toisistamme? Westerbergin kirjoittamat hahmot oppivat tarinan edetessä armoa paitsi itseään myös läheisiään kohtaan. He kypsyvät hiljalleen ymmärtämään inhimillistä kyvyttömyyttä rakkaissaan ja miltei huomaamattaan kadottavat tarpeensa selittää kaikki puhki.
Kun teatteri-illasta on kulunut muutama päivä, tapaan äitini ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Olen varannut meille pöydän aasialaisesta ravintolasta, ja istumme kookokselta tuoksuvien jättiläiskatkarapujen ja kauden vihannesten äärellä hermostuneina kumpikin. Suupala suupalalta hermostus kuitenkin lientyy, ja kun olemme päässeet jasmiiniteehen asti, tajuan, että illasta onkin vastoin pelkojani tullut lämmin. Äitini maksaa laskun ja kyyditsee minut autollaan kotiin, ja minä esittelen hänelle ensimmäistä kertaa asuntoni, jonka olen puolisoni kanssa jakanut jo kaksi uuden elämän vuotta. Äidin lähdettyä mieleeni nousee Westerbergin näytelmässä isänsä kanssa tunnerauhan solminut poika, Kristo Salmisen kauniisti tulkitsema Peter. Onko anteeksi antamisessa sittenkin kyse vain menneiden tapahtumien hyväksymisestä osaksi omaa elämää? Ehkä. Minä uumoilen hiljaista anteeksiantoa itsessäni.
____________________________________________________________________________
(Julio Cortázarin itkemisohjeet löytyvät kokonaisuudessaan teoksesta Tarinoita kronoopeista ja faameista, s. 11, Loki-Kirjat 2001.)
