Kotiin ennen pimeää

Kun itku on tullut, peittäkää kasvot käsiinne arvokkaasti siten että molempien käsien kämmenpuoli on sisäänpäin. Lapset itkekööt takinhiha kasvoja vasten ja mieluiten huoneen nurkassa. Itkun keskimääräinen kesto: kolme minuuttia.

Kun teatterisalin valot syttyvät ja muu yleisö räjähtää aplodeihin, minä muistelen kauhulla Julio Cortázarin antamia moitteettoman itkemisen ohjeita. Olen kyynelehtinyt muutaman minuutin sijaan jo reippaasti yli puoli tuntia, ja vaikka tiedän riisuvani itseäni vieraiden katseiden alla, en kykene päättämään itkuani mallikelpoisesti yhteen tarmokkaaseen nenänniistoon. Kansallisteatterin Willensaunassa esitettävä Kotiin ennen pimeää on vienyt voimani yhtä perusteellisesti kuin pitkä terapiaistunto. Antoisimmillaan teatteri on mielestäni juuri silloin, kun se järisyttävyydessään rinnastuu kunnon kalloonporautumissessioon - olkoonkin, että tiedän terapiateatteri-termillä usein viitatun itseriittoiseen kokeilevaan teatteriin, jota riivaa taipumus kompastella omaan erinomaiseen kikkailuunsa.

Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama Kotiin ennen pimeää on oivaltava ja tunteiden myrskyjä katsojassa nostattava kuvaus arkisen hienovaraisesta perhehelvetistä, jossa mikään ei varsinaisesti ole mennyt pieleen. Näytelmä rakentuu sarjasta episodeja, joissa perhe kokoontuu yhteiseen, saaristossa sijaitsevaan loma-asuntoonsa viettämään yhdessä milloin mitäkin perhejuhlaa. Episodit kattavat vuosikymmenen ylittävän ajanjakson, ja vuosien vieriessä perheen sisäinen voimatasapaino järkkyy toisinaan radikaalistikin. Loistavien näyttelijöiden avulla Westerberg käsittelee suomalaisperheiden paradoksaalista lähisokeuden perustragediaa: kuinka tulla näkyväksi niiden ihmisten silmissä, jotka oletusarvoisesti ovat niitä rakkaimpia? Perhearki viiltää syvältä, ja meistä kukin voi rikkoa vain sen, mikä tavalla tai toisella on omaamme.

Kansallisteatterin nettisivulla Westerberg kiteyttää hyvin viestin, joka minua näytelmässä oman elämäni kautta eniten kosketti: hän toteaa ihmisten olevan samanaikaisesti sekä omia vanhempiaan että lapsiaan. Kuinka suuressa määrin minä olen äitini ja äitini puolestaan omat vanhempansa? Näkeekö äitini minussa itsensä, vuosikymmeniä kantamansa avohaavat? Entäpä olemmeko valmiita tunnistamaan ja ennen kaikkea tunnustamaan itsessämme ne puolet, jotka muistuttavat meitä toisistamme? Westerbergin kirjoittamat hahmot oppivat tarinan edetessä armoa paitsi itseään myös läheisiään kohtaan. He kypsyvät hiljalleen ymmärtämään inhimillistä kyvyttömyyttä rakkaissaan ja miltei huomaamattaan kadottavat tarpeensa selittää kaikki puhki.

Kun teatteri-illasta on kulunut muutama päivä, tapaan äitini ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Olen varannut meille pöydän aasialaisesta ravintolasta, ja istumme kookokselta tuoksuvien jättiläiskatkarapujen ja kauden vihannesten äärellä hermostuneina kumpikin. Suupala suupalalta hermostus kuitenkin lientyy, ja kun olemme päässeet jasmiiniteehen asti, tajuan, että illasta onkin vastoin pelkojani tullut lämmin. Äitini maksaa laskun ja kyyditsee minut autollaan kotiin, ja minä esittelen hänelle ensimmäistä kertaa asuntoni, jonka olen puolisoni kanssa jakanut jo kaksi uuden elämän vuotta. Äidin lähdettyä mieleeni nousee Westerbergin näytelmässä isänsä kanssa tunnerauhan solminut poika, Kristo Salmisen kauniisti tulkitsema Peter. Onko anteeksi antamisessa sittenkin kyse vain menneiden tapahtumien hyväksymisestä osaksi omaa elämää? Ehkä. Minä uumoilen hiljaista anteeksiantoa itsessäni.

____________________________________________________________________________

(Julio Cortázarin itkemisohjeet löytyvät kokonaisuudessaan teoksesta Tarinoita kronoopeista ja faameista, s. 11, Loki-Kirjat 2001.)

Ensimmäinen retki

Kun olin lapsi, oli oma sukupuoleni minulle itsestäänselvyys. Ihmiset, joiden keskellä elin, olivat löytäneet minun sukupuoleni puolestani, ja siinä missä Jeesuksen vetten päällä ottamat askeleet olivat tuolloin minulle kovaa faktaa, olin minä itse itselleni tyttö. Kotosalla ollessani istuin tyytyväisenä nukkevuoreni keskellä, ja naapuruston tyttöjen pyydettyä minua kanssaan ulos me hypimme narua pinkkien ja violettien prinsessaprinttipaitojen helmat hulmuten. Kun olin lapsi, sukupuolessani ei ollut ongelmakohtia, eikä minulla ollut mitään syytä miettiä sukupuoltani nukkeleikkejä pidemmälle. Sukupuolinen suo alkoi upottaa jalkojeni alla vasta siinä vaiheessa, kun minun olisi ikäni puolesta pitänyt etääntyä tyttöydestä ja etsiä sisäänpääsy siihen huojuvaan kategoriseen taloon, jota naiseudeksi mainitaan.

Rohkenen väittää, että siinä maailmassa (jonka ulkopuolelle asettuvasta toisesta maailmasta elättelen edelleen toiveita, vaikka tunnustankin toiveitteni täyttymisen suuremmassa mittakaavassa mahdottomaksi), jossa seksuaalisuus ja sukupuoli kierretään surutta toistensa ympärille, eivät tytöt ja naiset suinkaan edusta samaa sukupuolta. Olen elänyt lapsuuteni äärimmäisen epävarman äidin huoneessa. Minun äitini rakensi itsensä miestensä varaan: hän muutti niin puoluekantaansa kuin lemmikkieläinpreferenssiään yhden poikaystävän vaihtuessa toiseksi, eikä kodissamme ollut ainoatakaan soppea, joka olisi ollut edes likimain turvassa äitini onton egon muutosvallalta. Hänellä oli hyvin vähän ystäviä, sillä suhteet miehiin olivat poikkeuksetta seksuaalisia, ja naisia hän ei taas voinut sietää. Jokainen nainen oli kilpailija, uhka äidin koko olemassaololle. Tytöt eivät tällaista uhkaa kuitenkaan muodostaneet. Tytöt olivat äidilleni nainen miinus seksuaalisuus; he olivat aseettomia ja sellaisina suloisen vaarattomia. Äitini hauras, ulkokohtainen naiseus salli minun olla tyttö, mutta lupaa koetella naiseuden piikkilanka-aidan takalukittuja portteja minulle ei enää voitu myöntää. Minun mahdollisesta naiseudestani tuli äidilleni olemassaolon uhka, ja minulle itselleni siitä tuli yö, jolla oli kyky ja valta riistää minulta unelma äidinrakkaudesta, mielikuva absoluuttisesta turvasta. Todellisen valinnanmahdollisuuden puuttuessa muovasin lapsuusvuosieni tyytyväisestä tytöstä antinaisen alun, joka piiloutui paksujen vaatekerrosten keskelle, jotka laahasivat lattioita säkkimäisinä ja sysimustina kuin Hämeen talviyöt. Antinaisen alku pelkäsi kuollakseen, että joku (joku mies!) yrittäisi lähestyä häntä sillä ääneenlausumattomalla tavalla, rajasi silmänsä tulenpunaisella ja hieroi hikoavia kämmeniään tyytyväisyydestä yhteen aina silloin, kun hänen kommentoitiin näyttävän pelottavalta. Käsitykseni naiseudesta oli pitkälti yli parikymppiseksi asti hirvittävän kapea. Minun mielessäni naiseus määrittyi aina miehen kautta ja suhteessa mieheen, eikä sukupuolta ja seksuaalisuutta ollut mahdollista erottaa toisistaan. Minä sallin itseni ihastua vain naisiin enkä uskaltanut rakentaa ystävyyttä ainoankaan miehen kanssa, sillä Tiesin, että miehet olettaisivat minut aina naiseksi ja naisten ja miesten väliset suhteet aina seksuaalisiksi. Naiseus oli kokonaisvaltainen merkitsijä, stigma, joka söi merkityn elävältä. Antinaiseus puolestaan oli minulle mitä turvallisin vankila.

Onko oman sukupuolen löytämisen oltava lineaarisesti etenevä prosessi, jolla on jokin lopullinen päämäärä ja nimetty, onnellinen loppu? Minulle sukupuoleni (uudelleen-) löytäminen on ollut pikemminkin sekalainen sarja nopeita oivalluksen hetkiä, jotka ovat opettaneet minulle, ettei minun kenties sittenkään tarvitse taistella naiseutta vastaan sen enempää kuin lahjoittaa sille sielupoloanikaan. Se, että sallin itseäni kutsuttavan naiseksi, ei tarkoita väistämättä sitä, että minun olisi hyväksyttävä yritykset selittää minut tuon kategorian kautta tyhjiin. Biologisesta näkökulmasta myönnän kiistatta olevani Homo sapiens sapiens -lajia edustava naaras, mutta vaikka tällä biologisella faktalla on varmasti omat vaikutuksensa myös siihen, kuka olen, ei faktan kantama informatiivinen arvo liene silti lähelläkään kokonaisia totuuksia. Sukupuoli on minulle identiteettikysymys, ja se, millaisia nimiä sallin itselleni annettavan, ei välttämättä kerro kokonaisuudesta paljoakaan. Lapsuuteni tyytyväinen tyttö muuntui antinaisen aluksi, ja antinaisen alusta puolestaan etsiydyin ulos minä, joka voin nimetä itseni tytöksi tai naiseksi, niin halutessani jopa mieheksi tai pojaksi. Minä olen queer tai kenties en ole mitään, mutta neutri, neutri minä en tahdo olla.

Mihin ihmeeseen sitten haihtui oman mahdollisen naiseuden pelkoni? Kliseistä tai ei, olen löytänyt omaa sukupuoltani uudelleen rakkauden ja parisuhteen myötä. Minun mieheni, joka ei ole kutsunut itseään mieheksi alusta asti, ei oleta ympärilleni naiseuden piikkilanka-aitaa. Sukupuoli ei ole kodissamme itsestäänselvyys vaan liikkuva ja neuvoteltavissa; kategoriat kertovat kaikenlaista mutteivät missään nimessä kaikkea. Tässä yhteisessä huoneessamme minun on ollut mahdollista tunnustella myös niitä aikaisemmin kiellettyjä, takalukittuja portteja. Olen löytänyt rohkeutta kurkkia aitojen taakse, ja kangaskerros ympärilläni on keventynyt. Musta on saanut rinnalleen punaisen ja violetin, vähitellen jopa valkoisen.

Äiti

Äiti,

Taas tänäkin aamuna tehdessäni lähtöä kotoa minä ravasin untuvatakki ylläni keittiön ja WC:n väliä, torjuin vuoroin tulipaloa, vuoroin vesivahinkoa. Olen aina tuntenut oloni kovin turvattomaksi. Kuinka olisinkaan voinut kokea turvaa, kun sinä et sitä koskaan minulle tarjonnut? Et koskaan suunnitellut tulevasi kenenkään äidiksi. Yhtäkkiä vain havaitsit olevasi raskaana, ja minut synnytettyäsi annoit steriloida itsesi. Olen kerjännyt sinun rakkauttasi koko ikäni, enkä ole osannut katsoa sinun kyvyttömyyteesi. Itsestäni minä löysin syyn sille, että olit niin haluton pitämään minusta huolta. Minun huono itsetuntoni on rakennettu sinun rakkaudettomuutesi varaan. Kasvatin itsestäni mainion tyttären, lasin lailla kuumuudessa uusiin muotoihin taipuvan. Minä hoidin sinun kotiasi kun olit miestesi luona ja minä kuuntelin ja lohdutin sinua silloin, kun miehesi eivät olleet sinulle hyviä. Kantamalla sinua haurailla lapsenharteillani minä suoritin itselleni ihmisarvoa, mutta mitään en koskaan voinut tehdä niin hyvin, että olisin tuntenut itseni muuksi kuin puutteelliseksi. Olin vajaan kympin tyttö.

Minä en koskaan ollut sinulle ensimmäinen, sillä miehesi ovat aina tulleet ennen minua. Käänsit selkäsi minulle samalla kun avasit heille ammottavan, tarvitsevan sylisi. Miestesi kanssa sinä olet heikko: vain yksi hipaisu iholla muuttaa kahvin teeksi ja nokkoset ruusuiksi, sinut toiseksi. Minä tunsin sinun vihaasi, sinun kipuasi, kannoin vastuuta sinun tunteistasi ja sinun tunnekyvyttömyydestäsi. Et ollut koskaan tarpeeksi vahva selvitäksesi yksin. Annoit miestesi kohdella sinua kaltoin etkä tehnyt mitään suojellaksesi itseäsi, et minua. Sinä annoit minun olla se, joka siivosi riitojen jäljet; teit minusta sen, joka nosti kaatuneet pöydät pystyyn ja pesi veren kylpyhuoneen seiniltä. Teit minusta oman vanhempasi kun olin vielä lapsi, ja itsestäsi sinä teit turvanhakijan. Mutta kuka oli minun turvani, kuka minua lohdutti? Sinä sallit minun astuvan itsesi ja miehesi väliin miehen kohotettua kätensä lyödäkseen sinua. Sinä veit meidät pelon sisään ja suljit silmäsi, kun miehesi lähestyi minua kannatellen kielensä kärjellä himoa minun lihaani. Kaikkien tyttöjen on syötävä munaa! Minä olin sinun suojelijasi, mutta minua ei suojellut kukaan.

Sinä näytit minulle, millaista on olla nainen. Opetit minulle, että naiseus tarkoittaa sitä, ettei yksin voi koskaan olla tarpeeksi. Naiseus on vajavaisuutta, jonka vain mies voi täydentää. Omissa silmissäsi sinä olet aina onnistunut naisen roolissasi hyvin, sillä olet menestynyt naistenvälisessä kilpailussa miesten suosiosta. Minä puolestani sanoin itseni irti siitä mittelöstä jo kauan sitten. Luovutin ja tein itsestäni häviäjän kilpailussa, jonka ennalta kuulutettu voittaja sinä olet aina ollut. Muistan hyvin, kuinka joskus yläasteella ensimmäisen kerran törmäsin sanaan biseksuaalisuus. Jokin sisälläni läikähti, sillehän oli sittenkin nimi, mutten silti koskaan luottanut itseeni tarpeeksi antautuakseni miesten huomiolle. Pelosta sinua kohtaan minä jaoin itseni kahtia, luovutin miehet sinulle. Nimesin itseni Lesboksi, sillä minulle sinua vastaan käyminen oli suurempi kauhistus kuin se, että vastassani olisi miltei kokonainen yhteiskunta.

Minä sanon tämän suoraan: olet ollut surkea äiti. Olet rakkaudettomuudellasi ja kilpailuhenkisyydelläsi valanut minusta aikuisen lapsen, turvattoman, pelokkaan, itsetunnottoman, läpinäkyvän, sukupuolelle ja ruumiillisuudelle yliherkän. Tiedän, ettet olisi kaikessa keskeneräisyydessäsi parempaan pystynytkään, mutta et sinä vastuusta vapaa ole. Olet ollut surkea äiti, ja minä joudun nyt kivuliaasti synnyttämään itseni uudelleen. Puolivahingossa annetusta elämästäni minä sinua kiitän, mutta sinua ja kyvyttömyyttäsi minä vihaan. Minä inhoan sokeuttasi ja minä vihaan sinua kaikkien niiden vuosien tähden, joina oma sokea tyttärenrakkauteni sinua kohtaan sai minut hyljeksimään itseäni. Minä olen nyt rakentumassa uudelleen, puhaltamassa itseeni uutta muotoa, ja itseäni suojellakseni minä irrotan itseni sinusta.

Lopultakin, lopullisesti, minä irrotan itseni sinusta.