Surya namaskara
maaliskuu 7, 2007
Syksyllä minä sallin ystäväni houkutella minut joogatunnille. Ensimmäisellä kerralla minua pelottaa niin mahdottomasti, että hengitykseni kulkee monta kierrosta liikkeen edellä ja saa koko salin pyörimään. Haparoivasta tunnista jää kuitenkin voittoisa olo, ja kuljen joogasalilla pitkälle talveen. Lepään vetoisalla lattialla tiistai- ja torstaiaamuisin, mutta tietyömaan räjähdykset kuulostavat korvissani sunnuntaikelloilta. Toisinaan minä unohdan itseni ja yhä uudelleen järkytyn, kun huomaan tuntevani paitakankaan kosketuksen vatsani iholla. Opin, että minulla on kauniit jalkaterät.
Keskitalvella koittavat yötyöt ja väsymys. Joogasali jää ja takaisin on vaikea mennä häpeän tunkiessa väliin. Lopulta kuitenkin teen päätöksen ja käyn päätökseni kanssa häpeää vastaan: ostan punaisen batiikkipaidan, tiedättehän, sellaisen, joka yllään kuka tahansa näyttää joogasalilla aivan mahdottoman pyhältä. Puen paidan ylleni ja marssin salille, vaikka vatsasta kääntää.
Makaan lattialla ja minun on kylmä. Palleani on muuttunut kiveksi, joka viilenee vedossa ja kylmettää keuhkotkin. Nousen lattialta ja venyttelen jalkojani, sillä meidän käsketään tehdä niin, yritän liikuttaa käsiä, päätä, koko yläkroppaa niin kuin käsketään, mutta minussa ei mikään liiku. Seison keskellä salia pyhäksitekevässä batiikkipaidassani, päätöksen tehneenä, seison liikkumatta aivan liian pitkään. Joudun näkyväksi.
-Sinä teet näin, katso nyt — Ei niin, näin!
- En minä nyt pysty.
-Yritä nyt edes, katso nyt, näin.
-En voi, en nyt vaan voi.
Minä käännän selkäni, käärin mattoni ja karkaan. Juoksen itkien vessaan, vessasta itkien pukuhuoneeseen, pukuhuoneesta laahustan itkien kahvilaan. Mutta kahvilassa minä mietin pukuhuonetta, jossa itkiessäni katselin paljaita jalkateriäni. Ajattelin, että ne olivat kauniit.
Hei
Viime syksynä aloitin joogan ja kävin siellä syyskauden, kevätkaudelle päätin etten mene, vaikka olin jo maksanut molemmista. Eniten ehkä tympi tilanpuute, en voinut rentoutua kun aina jonkun käsi hipaisi harjoituksissa. “Älä koske!”, ajattelin niin monet kerrat. Kevätlukukaudella olen käynyt 2-3 kertaa viikossa kuntosalilla ja siellä olen saanut tilaa ja toisenlaista hiljaisuutta. Ja se tuntuu puhdistavan tehokkaammin. Joskus on helpompi venyä ja olla hiljaa ihan itsekseen, omilla tavoilla.
Minäkin olen miettinyt, että pitäisikö kenties kokeilla jotakin muuta. Mutta kun minä pidin joogasta! Ja pidän edelleen, mutta en kykene menemään tunnille; pidän joogasta kotioloissa, mikä sekin tietysti varsin hyvä juttu. Jollain tavalla kuitenkin kaipaan ohjattua liikuntaa, en vain kestä sellaisia hetkiä, joissa ohjauksesta tulee henkilökohtaista ja ohjaaja tunkee liian lähelle, herättelee häpeää vaikkakin tietysti tietämättään. Häpeään muuten kaatui kuntosalikokeilunikin. Jännitän liikaa. Jos minulla olisi yksityinen kuntosali, saattaisin pitää siitä.
olipa tiukka ope jos noin käskytti. epäjoogamainen
Yleensä hyvin joogamainen, mutta nyt tuli muutama ylimääräinen sana, ihan oikea käskykin. Mutta on asialla yllättäen se toinenkin puoli: olen pahainen ylitulkitsija.
Oletko kokeillut afrotanssia? Siinä kuitenkin tulkinta on tärkeämpää kuin tekniikka -hyvin vapauttavaa, hyvin fyysistä, hyvin paljon kehoa rakastava, kehoa arvostava liikuntalaji.
(heh, olen isojalkainen -en kenkäinen- ja muistan edelleen, kun afrotanssiope vuosikymmenien takaa henkäisi ihastuneena: miten ihanat jalat, nuo ovat juuri omiaan afroon, jossa mennään maata myöten, maata syleillen, maasta nousseina)
Susu, vähän kammottaa vastata tähänkin, että juu, olen kokeillut, mutta, mutta, mutta. :/ Kokemukseni afrotanssista rajoittuu yhteen tuntiin, jolta myöskin lähdin kesken pois. Tulkinta ei tuntunut tärkeämmältä kuin tekniikka, päinvastoin. Ehkä kyse oli ohjaajasta – mutta varmasti myös omista peloistani ja onnettomasta suoritusmentaliteetistani. Olisi ihana löytää joku sellainen liikuntalaji, jossa onnistuisin oikeasti unohtamaan itseni. Jooga melkein jo oli sellainen.
(Kertomuksesi jaloista on suloinen! Minullakin on isot jalat [mutta kenkiä tuskin ollenkaan] ja isot kädet, mutta isoilla jaloilla pysyy hyvin pystyssä ja isoilla käsillä taas avaa nekin hillopurkit, joiden kansia muut eivät saa liikahtamaankaan. Oleilin joskus Afrikassa pidempään ja kuljin kodin pihapiirissä avojaloin. Muistan yhden lapsen kommentin: sun jalat on niin isot ja valkoiset ja rumat, miten voit kulkea ilman kenkiä? Nauratti.
)
vielä muusta; mulla on omakohtaista kokemusta siitä asiasta, jota kommentoit taannoin, litteä rintakehä jne.
jos haluat s-postitse siitä enemmän puhua, niin sullahan on mun osoite tuosssa pakollisessa kentässä
Oi, saatanpa laittaakin Foxylle postia lähipäivinä. Kun saat viestin tuntemattomalta, älä deletoi!
No huh! Ohjaajien pitäisi kaikissa mahdollisissa lajeissa olla hyvin hienotunteisia. Itse totuin baletin ja kamppailulajien myötä armeija-käskyttämiseen ja jollain omituisella liikuntatunnilla(se oli joku yhdistelmä potkunyrkkeilystä ja tanssista ja vaikka mistä) järkytyin, kuinka ryhmässä ihmiset puhuivat ohjaajalle tasaveroisesti, naureskelivat ja heittivät herjaa. Ei mitn auktoriteettia! Minä tarvitsen aina sellaisen erityispedagogin, suuren auktoriteetin, joka käskee, eikä kuuntele vastaväitteitä, mutta joka näkee jokaisen harjoittelijan ominaislaadun ja ohjaa sen mukaan. Sellaiset ovat harvassa.
Kävin joskus erään amerikkalaisen naisen aamutunneilla, jotka olivat joogan, venyttelyn ja pilateksen yhdistelmää ja minusta ohjaaja oli fantastinen: neuvoi ja antoi henkilökohtaistakin ohjausta, mutta ei negatiivisesti tai arvostellen, vaan jokaisen oman tason ja taipumukset nähden ja positiivisesti kannustaen. Käsittääkseni vetää vieläkin tuntejaan eri saleilla Helsingissä.
On ihanaa, kun tykkää jostain omasta ruumiinosastaan! Kannattaa keskittyä siihen, että omistaa vaikkapa kauniit jalat, mieluummin kuin ikuiseen “mulla on liian paksut jalat ja lattaperse”- tyyppiseen valitukseen.
Mulla on muuten omasta mielestäni kaunis kaula ja sen kerron itselleni aina välillä, kun näytän muuten peilissä riihen seinästä revityltä pirulta. Kummasti piristää!
-minh-
Minh, mainitsemasi amerikkalaisnainen kuulostaa fantastiselta! Juuri tuota harjoittelijan ominaislaadun huomaamista ja sen ottamista positiivisella tavalla ohjauksen lähtökohdaksi minäkin kaipaan. Olen oman kroppani suhteen melkoisen ongelmainen, mistä johtuen en ole lukion pakkoliikunnan jälkeen harrastanut minkäänlaista liikuntaa (pyöräilyä ja kävelyretkiä joskus, mutta siinä ehdottomasti kaikki) ennen viime syksyä. Lukiosta on jo ehtinyt vierähtää vuosikymmen, joten olen ihan karmeassa rapakunnossa; olisi ihana löytää jostain sellainen rapakuntoisten ruumiillisuusongelmista kärsivien terapiahenkinen liikuntaryhmä! Voisi olla vapaasti omaa tasoaan ilman, että kukaan tulisi sanomaan, että tuo ei nyt mene tarpeeksi rivakasti tai että sinä et nyt oikein taivu. Auktoriteettia en kaipaa, vaan paremminkin lempeää ohjaajaa, joka ei ohjeineen tunkisi liian lähelle lupaa kysymättä.
No minäpä kaivan sen naisen nimen sinulle jostain, tai sitten löydät sen varmaan eri sleilta etsimällä Bodylogic-nimellä. Silloin 7-8-vuotta sitten se ainakin kulki sillä nimellä. katson, jos löydän sen jostain ja ilmoittelen. Nainen oli siitäkin kiva, että sen kanssa voi jutella ennen tai jälkeen tunnin ja sanoa, jos on joku erityisongelma, se otti tosi hyvin huomioon kaikki. Toivottavasti löydät oman lajisi ja pääset nauttimaan liikkumisesta.
Minä olen taas kaivanut julatespimppa-dvd:ni esille ja aamulla vedin puoli sessiota. Tuli paha olo. Kunto taitaa siis olla melko rapainen…:/
-minh-
Hmm, Janice Redman -niminen Bodylogic-ohjaaja löytyy ainakin. Olisiko oikea tyyppi?