Pännii niin pirusti

Ottaa päähän!

Aivan kuin ilkeämielisenä käänteiskaikuna edelliselle kirjoitukselleni minua odotti tänään työpaikallani viesti. Viestin minulle oli jättänyt eräs työtoverini, jonka työpanoksesta olen tietyissä määrin riippuvainen mutta jota en työaikana (enkä kyllä muutenkaan, ei tulisi mieleenikään, mokoma aasi) kuitenkaan koskaan tapaa, sillä työskentelemme eri vuoroissa. Kommunikoimme siis kirjallisin viestein. Tänään saamani viesti oli työtoverini vastaus minun viime viikolla jättämääni viestiin, jossa pyysin häntä hoitamaan erään omaa työtäni helpottavan asian, joka kuuluu hänen työtehtäviensä piiriin. No mitä ihmettä tämänpäiväisessä viestissä sitten oikein luki?

“No kyllähän jopa naisen pitäisi pystyä selviytymään siitä hommasta!” Nämä painavat, omaperäiset sanat siis ihan kirjallisesti työpisteeni pöydälle jätettyinä.

Se, että pyydän työtoveriani toimittamaan sellaisen hänen omiin työtehtäviinsä kuuluvan tehtävän, joka ei kuulu omaan toimenkuvaani, on siis osoitus siitä, että olen aika surkea tapaus jopa naiseksi. Aamen, ja hyvää yötä. Kenties jatkan aiheesta hieman rakentavammin sitten, kun myrkkyjuoman kitkerimmät vivahteet ovat kaikonneet kieleltäni.

Toinen retki

Luettuani koko illan eri blogeista mitä moninaisimpia hyvän naistenpäivän toivotuksia minä lopulta kävin nukkumaan ja näin unta, jossa minulla oli rintasyöpä. Rutiinitarkastuksen yhteydessä gynekologi ilman vähäisintäkään eläytymistä totesi, että eipä todellakaan hyvältä näytä, ja ojensi minulle saman tien lapun, jolle oli kirjoittanut rinnanpoistoaikani. Aikahypyllä loikattiin oitis leikkauspäivään ja kylmälle, alastomalle pedille, jolla unessa maatessani minut tainnutettiin uuteen uneen. Heti kun anestesian teho haihtui, minut patistettiin ylös pedistä ja ohjattiin ulos koko sairaalakompleksista. Rintakehäni oli paketissa, eikä kukaan kertonut minulle, kuinka leikkaukseni oli sujunut, mutta oman potilaskertomukseni sain kuitenkin viedä mukanani. En moneen päivään uskaltanut katsoa rintakehääni peittävien siteiden alle ja jätin myös sairaalan paperit lukematta, sillä en häväistyssä olotilassani halunnut tietää, millä tavoin minun kehooni oli kajottu. Muutaman päivän kuluttua monisivuinen potilaskertomukseni kuitenkin tipahti vahingossa alas pöydänreunalta ja levisi lattialle, ja papereita kerätessäni aloin lukea lääkärin kuvausta leikkauksen kulusta. Leikkauksessa oli muutaman ensimmäisen viillon myötä käynyt ilmi, ettei rinnassani ollut sittenkään mitään vikaa, eikä rintaa siis ollut sittenkään poistettu. Avasin sidokset: rinta oli todella yhä paikallaan, mutta sen muoto oli muuttunut. Se näytti runnellulta, ja minulla oli edelleen häväisty olo. Minuun oli kajottu ilman omaa lupaani, kajottu ilman, että minulle oli annettu edes teoreettista mahdollisuutta valtaan ja päätöksentekoon.

Minun kehoni on ihmisnaaraan. Ihmisnaaraan keho on minulle hyvä; sen suorat, kaaret, karvat ja pehmeä iho. Minun kehoni on minulle hyvä, mutta paremminkin voisi olla: paremmin olisi, jos kehoni olisi yksin minun. Minun naaraanruumiini, minun vallassani, minä itse ainoa auktoriteetti ja anottujen lähestymisten sallija. Paremmin olisi, jos ihmisnaaraan ruumiini ei olisi yhtä kuin ihmisnaaras tai ihmisnaaras ei olisi yhtä kuin naisihminen. Paremmin olisi, jos pukisin ylleni uuden pyhän paidan, sellaisen, joka asettaisi rajan: sinisessä paidassa rinnan kohdalla keltainen raita, police line do not cross.

Elän mielelläni ihmisnaaraan ruumiissa, mutta naiseksi joutumisessa on omat perverssit haasteensa. Usein toivon, että sukupuoli olisi rastiruutuunmonivalintakysymys, jossa vaihtoehtoja olisi reippaasti useampia kuin ne yleisimmin ajatellut kaksi. Ihmisnaaraan ruumiini tuntuu minusta hyvältä, mutta keho ei selitä sukupuoltani, joka taas ei koskaan ole tuntunut yksiselitteisen hyvältä. Sukupuoleen asettuminen ilman neuvotteluja on periksi antamista ja konservatiivisuutta, melkeinpä tekisi mieleni sanoa jopa, että laiskuutta. Sukupuolen läsnäolo tekee suhtautumisestani omaan, itsessään hyvältä tuntuvaan kehooni ongelmallisen, sillä ihmisnaaraan kehoni on merkki, jonka avulla minut muuta todistusaineistoa tutkimatta todetaan naiseksi. Tuomarin nuija jysähtää pöytään, eikä tuomiosta ole mahdollista valittaa.

Miltä sukupuoleni minusta tuntuu? Olenko tyytyväinen omaan sukupuoleeni? Sukupuoleni tuntuu minusta väärin perustein tehdyltä päätökseltä, johon minulla itselläni ei ole juurikaan valtaa. Sukupuoleni tuntuu minusta leimasimelta tai sitkeästi vääriin paikkoihin vedetyiltä rajoilta. Mutta silti: tarjolla olevista sukupuoli-identifioitumisen kohteista tämä omakseni nimetty on minulle mieluisin.

Surya namaskara

Syksyllä minä sallin ystäväni houkutella minut joogatunnille. Ensimmäisellä kerralla minua pelottaa niin mahdottomasti, että hengitykseni kulkee monta kierrosta liikkeen edellä ja saa koko salin pyörimään. Haparoivasta tunnista jää kuitenkin voittoisa olo, ja kuljen joogasalilla pitkälle talveen. Lepään vetoisalla lattialla tiistai- ja torstaiaamuisin, mutta tietyömaan räjähdykset kuulostavat korvissani sunnuntaikelloilta. Toisinaan minä unohdan itseni ja yhä uudelleen järkytyn, kun huomaan tuntevani paitakankaan kosketuksen vatsani iholla. Opin, että minulla on kauniit jalkaterät.

Keskitalvella koittavat yötyöt ja väsymys. Joogasali jää ja takaisin on vaikea mennä häpeän tunkiessa väliin. Lopulta kuitenkin teen päätöksen ja käyn päätökseni kanssa häpeää vastaan: ostan punaisen batiikkipaidan, tiedättehän, sellaisen, joka yllään kuka tahansa näyttää joogasalilla aivan mahdottoman pyhältä. Puen paidan ylleni ja marssin salille, vaikka vatsasta kääntää.

Makaan lattialla ja minun on kylmä. Palleani on muuttunut kiveksi, joka viilenee vedossa ja kylmettää keuhkotkin. Nousen lattialta ja venyttelen jalkojani, sillä meidän käsketään tehdä niin, yritän liikuttaa käsiä, päätä, koko yläkroppaa niin kuin käsketään, mutta minussa ei mikään liiku. Seison keskellä salia pyhäksitekevässä batiikkipaidassani, päätöksen tehneenä, seison liikkumatta aivan liian pitkään. Joudun näkyväksi.

-Sinä teet näin, katso nyt — Ei niin, näin!
- En minä nyt pysty.
-Yritä nyt edes, katso nyt, näin.
-En voi, en nyt vaan voi.

Minä käännän selkäni, käärin mattoni ja karkaan. Juoksen itkien vessaan, vessasta itkien pukuhuoneeseen, pukuhuoneesta laahustan itkien kahvilaan. Mutta kahvilassa minä mietin pukuhuonetta, jossa itkiessäni katselin paljaita jalkateriäni. Ajattelin, että ne olivat kauniit.