Kotiin ennen pimeää
helmikuu 8, 2007
Kun itku on tullut, peittäkää kasvot käsiinne arvokkaasti siten että molempien käsien kämmenpuoli on sisäänpäin. Lapset itkekööt takinhiha kasvoja vasten ja mieluiten huoneen nurkassa. Itkun keskimääräinen kesto: kolme minuuttia.
Kun teatterisalin valot syttyvät ja muu yleisö räjähtää aplodeihin, minä muistelen kauhulla Julio Cortázarin antamia moitteettoman itkemisen ohjeita. Olen kyynelehtinyt muutaman minuutin sijaan jo reippaasti yli puoli tuntia, ja vaikka tiedän riisuvani itseäni vieraiden katseiden alla, en kykene päättämään itkuani mallikelpoisesti yhteen tarmokkaaseen nenänniistoon. Kansallisteatterin Willensaunassa esitettävä Kotiin ennen pimeää on vienyt voimani yhtä perusteellisesti kuin pitkä terapiaistunto. Antoisimmillaan teatteri on mielestäni juuri silloin, kun se järisyttävyydessään rinnastuu kunnon kalloonporautumissessioon – olkoonkin, että tiedän terapiateatteri-termillä usein viitatun itseriittoiseen kokeilevaan teatteriin, jota riivaa taipumus kompastella omaan erinomaiseen kikkailuunsa.
Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama Kotiin ennen pimeää on oivaltava ja tunteiden myrskyjä katsojassa nostattava kuvaus arkisen hienovaraisesta perhehelvetistä, jossa mikään ei varsinaisesti ole mennyt pieleen. Näytelmä rakentuu sarjasta episodeja, joissa perhe kokoontuu yhteiseen, saaristossa sijaitsevaan loma-asuntoonsa viettämään yhdessä milloin mitäkin perhejuhlaa. Episodit kattavat vuosikymmenen ylittävän ajanjakson, ja vuosien vieriessä perheen sisäinen voimatasapaino järkkyy toisinaan radikaalistikin. Loistavien näyttelijöiden avulla Westerberg käsittelee suomalaisperheiden paradoksaalista lähisokeuden perustragediaa: kuinka tulla näkyväksi niiden ihmisten silmissä, jotka oletusarvoisesti ovat niitä rakkaimpia? Perhearki viiltää syvältä, ja meistä kukin voi rikkoa vain sen, mikä tavalla tai toisella on omaamme.
Kansallisteatterin nettisivulla Westerberg kiteyttää hyvin viestin, joka minua näytelmässä oman elämäni kautta eniten kosketti: hän toteaa ihmisten olevan samanaikaisesti sekä omia vanhempiaan että lapsiaan. Kuinka suuressa määrin minä olen äitini ja äitini puolestaan omat vanhempansa? Näkeekö äitini minussa itsensä, vuosikymmeniä kantamansa avohaavat? Entäpä olemmeko valmiita tunnistamaan ja ennen kaikkea tunnustamaan itsessämme ne puolet, jotka muistuttavat meitä toisistamme? Westerbergin kirjoittamat hahmot oppivat tarinan edetessä armoa paitsi itseään myös läheisiään kohtaan. He kypsyvät hiljalleen ymmärtämään inhimillistä kyvyttömyyttä rakkaissaan ja miltei huomaamattaan kadottavat tarpeensa selittää kaikki puhki.
Kun teatteri-illasta on kulunut muutama päivä, tapaan äitini ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Olen varannut meille pöydän aasialaisesta ravintolasta, ja istumme kookokselta tuoksuvien jättiläiskatkarapujen ja kauden vihannesten äärellä hermostuneina kumpikin. Suupala suupalalta hermostus kuitenkin lientyy, ja kun olemme päässeet jasmiiniteehen asti, tajuan, että illasta onkin vastoin pelkojani tullut lämmin. Äitini maksaa laskun ja kyyditsee minut autollaan kotiin, ja minä esittelen hänelle ensimmäistä kertaa asuntoni, jonka olen puolisoni kanssa jakanut jo kaksi uuden elämän vuotta. Äidin lähdettyä mieleeni nousee Westerbergin näytelmässä isänsä kanssa tunnerauhan solminut poika, Kristo Salmisen kauniisti tulkitsema Peter. Onko anteeksi antamisessa sittenkin kyse vain menneiden tapahtumien hyväksymisestä osaksi omaa elämää? Ehkä. Minä uumoilen hiljaista anteeksiantoa itsessäni.
____________________________________________________________________________
(Julio Cortázarin itkemisohjeet löytyvät kokonaisuudessaan teoksesta Tarinoita kronoopeista ja faameista, s. 11, Loki-Kirjat 2001.)
Olen nähnyt ko teatterikappaleen ja kirjoitinkin siitä blogissani, joka nyt on tosin toistaiseksi suljettu.
Minua järkytti eniten kohta, jossa kävi ilmi, että isoisä oli vaiettu, koska oli parempi olla olematta tekemisissä narsistin kanssa. Joudun jatkuvasti miettimään, onko lapsilleni (jo aikuisille) parempi olla tekemisissä narsistisen isänsä kanssa vai ei. Olen samaa mieltä, että narsisti tuhoaa läheisensä, niin että ehkä sitä on jo myöhäistä miettiä.
Joka tapauksessa puhutteleva näytelmä.
Seurasitko Teemalta joulun aikaan Akseli Ensemble-ohjelmaa? Siinähän oli sama kirjailija Paavo Vesterberg. Nuori mies, tietää hämmästyttävän paljon elämästä.
Lohdullinen ja koskettava teksti. Luo toivoa siitä, että on todella mahdollista antaa anteeksi, aikuistua, viedä elämää eteenpäin. Harmillista, etten päässyt mukaan teatteriin.
Itkemisestä ja teatterista vielä: olin joskus katsomassa Kristian Smedsin Jääkuvia ja itkin niin kovasti, että näytelmän loputtua vain hytkyin ja tärisin. Se oli kummallista. Tai ehkei kummallista, mutta pelottavaa, kun ei noudattanutkaan itkemisohjeita.
Meirami, narsistista isoisää kommentoiva kohtaus näytelmässä kosketti minuakin. Olin katsomassa esitystä erään ystäväni kanssa, joka on tyystin katkaissut välit narsistiseen äitiinsä (omani ei ole narsisti, vaikka monella tapaa eksyksissä ja haavoittava onkin), enkä voinut olla pohtimatta tuon valinnan vaikeutta ja seurauksia. Arkijärjellä ajateltuna sanoisin, että parasta on olla olematta tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka satuttaa, mutta minulla ei tosiaan ole henkilökohtaista kokemusta narsistin lähipiirissä elämisestä. Arkijärkeni sanoo myös, ettei välien katkaiseminen suoraan edellytä kuoliaaksi vaikenemista: luulisin, että lähipiiristä ulos rajatusta narsistista olisi kuitenkin parempi edelleen perhepiirissä keskustella kuin vaieta, sillä salaisuudet eivät liene koskaan tehneet yhtään perhettä onnellisemmaksi.
Akseli Ensemble meni minulta valitettavasti ohi, minä kun puolisoineni olen auttamattomasti tipahtanut teknologian kelkasta. Analoginen televisio vaihtuu kodissamme digitaaliseen vasta pakon edessä – jos silloinkaan. Teemaa kyllä mielelläni katsoisin, mutta toistaiseksi tyydyn kanavan ohjelmatarjontaan satunnaisilla anoppilan vierailuilla.
Siren, Jääkuvia-kokemuksestasi tulee mieleeni toinenkin (suhteellisten) lähiaikojen teatterikokemukseni: KOM-teatterin Punahukka. Siinä katsomossa tunsin itseni vieläkin oudommaksi, vieläkin pahemmaksi itkemissääntöjen polkijaksi kuin Westerbergin näytelmää seuratessani, sillä muu katsomo näytti käsittävän Punahukan komediaksi (sitä kai se olikin?) minun seuratessani mitä traagisinta tarinaa. On kummallista itkeä muiden nauraessa. Mille ihmeelle ne nauroivat?
Tämä on ehkä outo tila kysyä tätä, mutta kysynpä silti: saitko teatteria koskevan viestini muutama päivä sitten? Tienestiä luvassa, jälkijunassa (tai ei ihan tienestiä, mutta viivästynyt raha tuntuu aina tienestiltä vaikkei se sitä olisikaan).
Ai niin! Muistankin sinun joskus maininneen tuosta Punahukasta. Voihan absurdistan.
Ja vastaanpa sinulle saman tien, minä hajamieli.
Ei minullakaan ole digiboksia. Ystäväni luona jouluna nautin niistä iloista. Teemalta tulee kyllä kaikenlaista mielenkiintoista.
Mielestäni kirjoitit näytelmästä hyvin. Itselläni juuri näytöksestä kotiin tulleena ei silloin ollut sanoja, joten lainasin sinulta. Oliko kamalaa? Toivottavasti ei.
Ei ollut ollenkaan kamalaa, yllättävää vain. En ollut aiemmin lukenut blogiasi mutta huomasin yhtäkkiä suoran linkin sivultasi minun sivulleni. Ja kas, kiinnostava blogihan se onkin. Ajattelin jatkaa sen lueksimista, jos sallit.
Vapaata riistaahan se on. Olepa hyvä =)
Kiitoksia. Olisin joka tapauksessa jatkanut lukemista, mutta nyt ainakin kohteliaasti ilmaisin itseni.