Kun olin lapsi, oli oma sukupuoleni minulle itsestäänselvyys. Ihmiset, joiden keskellä elin, olivat löytäneet minun sukupuoleni puolestani, ja siinä missä Jeesuksen vetten päällä ottamat askeleet olivat tuolloin minulle kovaa faktaa, olin minä itse itselleni tyttö. Kotosalla ollessani istuin tyytyväisenä nukkevuoreni keskellä, ja naapuruston tyttöjen pyydettyä minua kanssaan ulos me hypimme narua pinkkien ja violettien prinsessaprinttipaitojen helmat hulmuten. Kun olin lapsi, sukupuolessani ei ollut ongelmakohtia, eikä minulla ollut mitään syytä miettiä sukupuoltani nukkeleikkejä pidemmälle. Sukupuolinen suo alkoi upottaa jalkojeni alla vasta siinä vaiheessa, kun minun olisi ikäni puolesta pitänyt etääntyä tyttöydestä ja etsiä sisäänpääsy siihen huojuvaan kategoriseen taloon, jota naiseudeksi mainitaan.
Rohkenen väittää, että siinä maailmassa (jonka ulkopuolelle asettuvasta toisesta maailmasta elättelen edelleen toiveita, vaikka tunnustankin toiveitteni täyttymisen suuremmassa mittakaavassa mahdottomaksi), jossa seksuaalisuus ja sukupuoli kierretään surutta toistensa ympärille, eivät tytöt ja naiset suinkaan edusta samaa sukupuolta. Olen elänyt lapsuuteni äärimmäisen epävarman äidin huoneessa. Minun äitini rakensi itsensä miestensä varaan: hän muutti niin puoluekantaansa kuin lemmikkieläinpreferenssiään yhden poikaystävän vaihtuessa toiseksi, eikä kodissamme ollut ainoatakaan soppea, joka olisi ollut edes likimain turvassa äitini onton egon muutosvallalta. Hänellä oli hyvin vähän ystäviä, sillä suhteet miehiin olivat poikkeuksetta seksuaalisia, ja naisia hän ei taas voinut sietää. Jokainen nainen oli kilpailija, uhka äidin koko olemassaololle. Tytöt eivät tällaista uhkaa kuitenkaan muodostaneet. Tytöt olivat äidilleni nainen miinus seksuaalisuus; he olivat aseettomia ja sellaisina suloisen vaarattomia. Äitini hauras, ulkokohtainen naiseus salli minun olla tyttö, mutta lupaa koetella naiseuden piikkilanka-aidan takalukittuja portteja minulle ei enää voitu myöntää. Minun mahdollisesta naiseudestani tuli äidilleni olemassaolon uhka, ja minulle itselleni siitä tuli yö, jolla oli kyky ja valta riistää minulta unelma äidinrakkaudesta, mielikuva absoluuttisesta turvasta. Todellisen valinnanmahdollisuuden puuttuessa muovasin lapsuusvuosieni tyytyväisestä tytöstä antinaisen alun, joka piiloutui paksujen vaatekerrosten keskelle, jotka laahasivat lattioita säkkimäisinä ja sysimustina kuin Hämeen talviyöt. Antinaisen alku pelkäsi kuollakseen, että joku (joku mies!) yrittäisi lähestyä häntä sillä ääneenlausumattomalla tavalla, rajasi silmänsä tulenpunaisella ja hieroi hikoavia kämmeniään tyytyväisyydestä yhteen aina silloin, kun hänen kommentoitiin näyttävän pelottavalta. Käsitykseni naiseudesta oli pitkälti yli parikymppiseksi asti hirvittävän kapea. Minun mielessäni naiseus määrittyi aina miehen kautta ja suhteessa mieheen, eikä sukupuolta ja seksuaalisuutta ollut mahdollista erottaa toisistaan. Minä sallin itseni ihastua vain naisiin enkä uskaltanut rakentaa ystävyyttä ainoankaan miehen kanssa, sillä Tiesin, että miehet olettaisivat minut aina naiseksi ja naisten ja miesten väliset suhteet aina seksuaalisiksi. Naiseus oli kokonaisvaltainen merkitsijä, stigma, joka söi merkityn elävältä. Antinaiseus puolestaan oli minulle mitä turvallisin vankila.
Onko oman sukupuolen löytämisen oltava lineaarisesti etenevä prosessi, jolla on jokin lopullinen päämäärä ja nimetty, onnellinen loppu? Minulle sukupuoleni (uudelleen-) löytäminen on ollut pikemminkin sekalainen sarja nopeita oivalluksen hetkiä, jotka ovat opettaneet minulle, ettei minun kenties sittenkään tarvitse taistella naiseutta vastaan sen enempää kuin lahjoittaa sille sielupoloanikaan. Se, että sallin itseäni kutsuttavan naiseksi, ei tarkoita väistämättä sitä, että minun olisi hyväksyttävä yritykset selittää minut tuon kategorian kautta tyhjiin. Biologisesta näkökulmasta myönnän kiistatta olevani Homo sapiens sapiens -lajia edustava naaras, mutta vaikka tällä biologisella faktalla on varmasti omat vaikutuksensa myös siihen, kuka olen, ei faktan kantama informatiivinen arvo liene silti lähelläkään kokonaisia totuuksia. Sukupuoli on minulle identiteettikysymys, ja se, millaisia nimiä sallin itselleni annettavan, ei välttämättä kerro kokonaisuudesta paljoakaan. Lapsuuteni tyytyväinen tyttö muuntui antinaisen aluksi, ja antinaisen alusta puolestaan etsiydyin ulos minä, joka voin nimetä itseni tytöksi tai naiseksi, niin halutessani jopa mieheksi tai pojaksi. Minä olen queer tai kenties en ole mitään, mutta neutri, neutri minä en tahdo olla.
Mihin ihmeeseen sitten haihtui oman mahdollisen naiseuden pelkoni? Kliseistä tai ei, olen löytänyt omaa sukupuoltani uudelleen rakkauden ja parisuhteen myötä. Minun mieheni, joka ei ole kutsunut itseään mieheksi alusta asti, ei oleta ympärilleni naiseuden piikkilanka-aitaa. Sukupuoli ei ole kodissamme itsestäänselvyys vaan liikkuva ja neuvoteltavissa; kategoriat kertovat kaikenlaista mutteivät missään nimessä kaikkea. Tässä yhteisessä huoneessamme minun on ollut mahdollista tunnustella myös niitä aikaisemmin kiellettyjä, takalukittuja portteja. Olen löytänyt rohkeutta kurkkia aitojen taakse, ja kangaskerros ympärilläni on keventynyt. Musta on saanut rinnalleen punaisen ja violetin, vähitellen jopa valkoisen.
