Iso paha metabloggaus

Silloin kun aloin kirjoittaa blogia, tein pyhän päätöksen olla ikinäkoskaanmilloinkaan sortumatta metabloggaukseen. Sen päätöksen pyörrän tässä ja nyt.

Sain pari viikkoa sitten inspiraation alkaa kirjoittaa taas blogia, mutta nyt inspiraatio on taas… jossakin muualla. Miksi minä haluaisin heittää tuntojani bittiavaruuksiin tuntemattomien ihmisten luettavaksi? Kasasin pikaisen plussien ja miinusten listan.

Plussat:

1. Kirjoittaminen auttaa tutustumaan itseen.
2. Kirjoittaminen auttaa tunnistamaan tunteita.
3. Blogi on - ainakin minun mielestäni - luvallisen itsekäs foorumi. Paikat, joissa on luvallista tuijotella omaan napaan, ovat jokseenkin harvassa. Tai ehkä sekin riippuu ihmisestä.
4. Kun kirjoittaa tekstejä, joita toiset lukevat, saa palautetta ja kenties uusia ajatuksia. Ehkä jopa oivalluksia.

Miinukset:

1. Kirjoittaessani joudun tutustumaan itseeni.
2. Kirjoittaessani joudun tunnistamaan tunteita ja pärjäämään niiden kanssa.
3. Kirjoittaessani tekstejä, joita myös muut voivat lukea, kasaan väistämättä pääni päälle suorituspaineita. Blogia täytyy päivittää, sillä vaikka bloginpitäjä kirjoittaa itselleen, ei hän kirjoita pelkästään itselleen. Olisiko viisainta vain siirtyä takaisin lukolliseen päiväkirjaan?

Ajattelin aikaisemmin, että julkinen kirjoittaminen voisi toimia innoittajana ja rytmittäjänä omien asioitteni pohdinnalle. Taitaa se toimiakin niin silloin, kun olotilani on pohdinnoille muutenkin altis, mutta silloin, kun voimat ovat kummallisen vähissä ja päällimmäisenä on halu vetäytyä, ei bloggauksesta juuri taida olla riemua. Jään miettimään asiaa.

Rohkeus

En ole kevään jälkeen päivittänyt blogiani enkä myöskään lukenut muiden blogeja; hiljaisuuden taakse on ollut houkuttelevaa pujahtaa piiloon. Tänä aamuna kuitenkin päädyin Brimin sivuille, jotka toimivat tehokkaana kutsuna takaisin blogosfääriin. Tuoreimmalla päivityksellään Brim muistutti minua rohkeudesta. Tajusin unohtaneeni, että se asuu myös minussa.

Rohkeutta on uskallus katsoa kuvaansa heijastavasta pinnasta myös silloin, kun kuvakulman valinta ei ole yksinomaan omissa käsissä. Rohkeutta on uskaltaa kuunnella kutsua. Rohkeutta on juosta Priidikin ohi metsään, etsiytyä tanssiin daimonien kanssa.

Minä otan nimeni takaisin ja yritän uudelleen.

Tänään, huomenna, ensi viikolla

So I ran faster, but it caught me here, ja täydellisellä ajoituksella joku määrätietoinen etenee verkkareissaan kaukana bussin ikkunaruudun tuolla puolen, nostattaa kaupungin kevätpölyä maailman kokoisessa terraariossa. Tämä kevät on ollut juoksuaskelten vuodenaika, kahdelle jalalle unohtuneen kiireistä kulkua suomaastossa. Olen mitään ajattelematta kääntynyt, jättänyt metsändaimonin selkäni taakse ja juossut päästäkseni perille, mutta juostessani olen lakkaamatta haaveillut matkalle lähdöstä.

Tänä aamuna minulla ei ole kiire. Aivastan itseni hereille ja kaupunkimatkailen terveysasemalle, jonka yltiöystävällinen terveydenhoitaja kutsuu minua kiltiksi tytöksi ja kirjoittaa kaksi päivää sairaslomaa, täydellisellä ajoituksella juuri sopivasti ennen pääsiäistä. Niistän koko kotimatkan mutta olen huojentunut. Päätän, että huomenna minä otan nenäliinapakettini ja lähden maalle katsomaan Hämeen mustia öitä, värjäämään pääsiäismunani itse. Aion maata pirtissä ja laskea katonrajan hirsiä silloin, kun en seurustele Scarlettin kanssa. Ja heulakallioille kiipeän heti kun jaksan!

Ensi viikolla on yritettävä uudestaan. Kävelen takaisin joogasalille mutta otan matolle seurakseni pienen pallon, jonka katajantuoksuun toivon voivani liuottaa vanhan häpeäni. Minä haluan suoristaa selkärankani uudelleen ja antaa sinisen auringon nousta.

Pännii niin pirusti

Ottaa päähän!

Aivan kuin ilkeämielisenä käänteiskaikuna edelliselle kirjoitukselleni minua odotti tänään työpaikallani viesti. Viestin minulle oli jättänyt eräs työtoverini, jonka työpanoksesta olen tietyissä määrin riippuvainen mutta jota en työaikana (enkä kyllä muutenkaan, ei tulisi mieleenikään, mokoma aasi) kuitenkaan koskaan tapaa, sillä työskentelemme eri vuoroissa. Kommunikoimme siis kirjallisin viestein. Tänään saamani viesti oli työtoverini vastaus minun viime viikolla jättämääni viestiin, jossa pyysin häntä hoitamaan erään omaa työtäni helpottavan asian, joka kuuluu hänen työtehtäviensä piiriin. No mitä ihmettä tämänpäiväisessä viestissä sitten oikein luki?

“No kyllähän jopa naisen pitäisi pystyä selviytymään siitä hommasta!” Nämä painavat, omaperäiset sanat siis ihan kirjallisesti työpisteeni pöydälle jätettyinä.

Se, että pyydän työtoveriani toimittamaan sellaisen hänen omiin työtehtäviinsä kuuluvan tehtävän, joka ei kuulu omaan toimenkuvaani, on siis osoitus siitä, että olen aika surkea tapaus jopa naiseksi. Aamen, ja hyvää yötä. Kenties jatkan aiheesta hieman rakentavammin sitten, kun myrkkyjuoman kitkerimmät vivahteet ovat kaikonneet kieleltäni.

Toinen retki

Luettuani koko illan eri blogeista mitä moninaisimpia hyvän naistenpäivän toivotuksia minä lopulta kävin nukkumaan ja näin unta, jossa minulla oli rintasyöpä. Rutiinitarkastuksen yhteydessä gynekologi ilman vähäisintäkään eläytymistä totesi, että eipä todellakaan hyvältä näytä, ja ojensi minulle saman tien lapun, jolle oli kirjoittanut rinnanpoistoaikani. Aikahypyllä loikattiin oitis leikkauspäivään ja kylmälle, alastomalle pedille, jolla unessa maatessani minut tainnutettiin uuteen uneen. Heti kun anestesian teho haihtui, minut patistettiin ylös pedistä ja ohjattiin ulos koko sairaalakompleksista. Rintakehäni oli paketissa, eikä kukaan kertonut minulle, kuinka leikkaukseni oli sujunut, mutta oman potilaskertomukseni sain kuitenkin viedä mukanani. En moneen päivään uskaltanut katsoa rintakehääni peittävien siteiden alle ja jätin myös sairaalan paperit lukematta, sillä en häväistyssä olotilassani halunnut tietää, millä tavoin minun kehooni oli kajottu. Muutaman päivän kuluttua monisivuinen potilaskertomukseni kuitenkin tipahti vahingossa alas pöydänreunalta ja levisi lattialle, ja papereita kerätessäni aloin lukea lääkärin kuvausta leikkauksen kulusta. Leikkauksessa oli muutaman ensimmäisen viillon myötä käynyt ilmi, ettei rinnassani ollut sittenkään mitään vikaa, eikä rintaa siis ollut sittenkään poistettu. Avasin sidokset: rinta oli todella yhä paikallaan, mutta sen muoto oli muuttunut. Se näytti runnellulta, ja minulla oli edelleen häväisty olo. Minuun oli kajottu ilman omaa lupaani, kajottu ilman, että minulle oli annettu edes teoreettista mahdollisuutta valtaan ja päätöksentekoon.

Minun kehoni on ihmisnaaraan. Ihmisnaaraan keho on minulle hyvä; sen suorat, kaaret, karvat ja pehmeä iho. Minun kehoni on minulle hyvä, mutta paremminkin voisi olla: paremmin olisi, jos kehoni olisi yksin minun. Minun naaraanruumiini, minun vallassani, minä itse ainoa auktoriteetti ja anottujen lähestymisten sallija. Paremmin olisi, jos ihmisnaaraan ruumiini ei olisi yhtä kuin ihmisnaaras tai ihmisnaaras ei olisi yhtä kuin naisihminen. Paremmin olisi, jos pukisin ylleni uuden pyhän paidan, sellaisen, joka asettaisi rajan: sinisessä paidassa rinnan kohdalla keltainen raita, police line do not cross.

Elän mielelläni ihmisnaaraan ruumiissa, mutta naiseksi joutumisessa on omat perverssit haasteensa. Usein toivon, että sukupuoli olisi rastiruutuunmonivalintakysymys, jossa vaihtoehtoja olisi reippaasti useampia kuin ne yleisimmin ajatellut kaksi. Ihmisnaaraan ruumiini tuntuu minusta hyvältä, mutta keho ei selitä sukupuoltani, joka taas ei koskaan ole tuntunut yksiselitteisen hyvältä. Sukupuoleen asettuminen ilman neuvotteluja on periksi antamista ja konservatiivisuutta, melkeinpä tekisi mieleni sanoa jopa, että laiskuutta. Sukupuolen läsnäolo tekee suhtautumisestani omaan, itsessään hyvältä tuntuvaan kehooni ongelmallisen, sillä ihmisnaaraan kehoni on merkki, jonka avulla minut muuta todistusaineistoa tutkimatta todetaan naiseksi. Tuomarin nuija jysähtää pöytään, eikä tuomiosta ole mahdollista valittaa.

Miltä sukupuoleni minusta tuntuu? Olenko tyytyväinen omaan sukupuoleeni? Sukupuoleni tuntuu minusta väärin perustein tehdyltä päätökseltä, johon minulla itselläni ei ole juurikaan valtaa. Sukupuoleni tuntuu minusta leimasimelta tai sitkeästi vääriin paikkoihin vedetyiltä rajoilta. Mutta silti: tarjolla olevista sukupuoli-identifioitumisen kohteista tämä omakseni nimetty on minulle mieluisin.